Ansiosidonnaisen päiviä kulunut 77/500.
Tänäänkin on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Huomenna vielä vähän konkreettisemmin, täytän 34 vuotta. Mietin, että pitäisikö asettaa jotakin tavoitteita. Ehkä otan tavoitteeksi seurata omaa elämääni vuoden ajan. Dokumentoida sitä sanoin ja kuvin. Ehkä ajatus kirkastuu matkalla.
Aina syntymäpäivän edellä tuppaa vähän ahdistamaan. Kuluneen vuoden aikana on ehkä eniten ahdistanut se havainto, että entistä vähemmän voi ihan yksin tehdä elämäänsä liittyviä päätöksiä. Että ihmiset, jotka ei ole edes itselle tärkeitä, vaikuttavat siihen, mitä voi tehdä. Koska joku on miehen ex-puoliso. Koska on se mies, josta Poikanen välittää. Koska on sen miehen lapset, jotka asuvat täällä välillä, joihin on itsekin kiintynyt, joita ei voi ottaa mukaan ja muuttaa maailmalle, koska se exä.
Elämässä on enemmän muuttujia kuin ennen.
Viikonloppuna Poikanen kuuli televisiosta jonkun vanhan biisin. Liikuttui lähes kyyneliin.
"Tästä laulusta tulee mulle mieleen se, kun asuttiin kahdestaan", sanoi 8-vee.
Oli hyvä muistaa, että meillä oli hyvä elämä myös silloin. Että vaikka toisaalta Poikasen mielestä ollaan "enemmän" perhe nyt, me oltiin hyvä tiimi aiemminkin.
Mies soitti äsken töistä. Vähän aikaa katselin sen puhelimen näytöllä vilkkuvaa kuvaa. Kolmen vuoden jälkeenkin se soittaa joka päivä töistä.
"Ei mulla mitään asiaa oikeastaan ollut. Halusin vain kuulla sun äänen".
Ehkä niitä muuttujiakin oppii sietämään.
Huomenna aloitan projektin, oman elämäni seurannan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti