Huomenna on ensimmäinen hääpäivä. Wikipedia sanoo, että se on joko paperi- tai pumpulihääpäivä. Liekö tuolla suurta väliä, että kumpi. Arkipäivä se on kuitenkin eikä ole kummallakaan varaa ostella mitään lahjoja. Jos nyt edes aamulla muistaisi onnitella Miestä ennen kuin lähtee töihin.
Reilut kolme ja puoli vuotta on yhdessä oltu. Jotenkin se aika tuntuu paljon pidemmältä, kun on tapahtunut niin paljon. Tässä talossakin asuttu jo reilut kaksi vuotta.
Viime viikonloppuna Miehen veli meni naimisiin. Olivat nykyisen rouvansa kanssa olleet kimpassa puolitoista vuotta ennen papin aamenta. Osaavat sitä siis muutkin olla nopeita.
On hassua, kuinka vähän arki on oikeastaan muuttunut siitä, kun muutettiin yhteen. Ja niiltä osin mitä on, niin parempaan suuntaan. Yhteiset sävelet ovat löytyneet ja on muodostunut se meidän oma rutiinimme.
Joka päivä Mies soittaa töistä, ainakin kerran. Vaikka ei olisi oikein mitään asiaakaan. Joka päivä se tarraa takapuolesta kiinni ja suukottaa aamulla ennen töihin lähtöä.
Eilen raahasin miehen makuuhuoneeseen heti, kun oli tullut töistä kotiin. Rakastan sitä tunnetta vatsanpohjassa, jonka Mies saa aikaan, edelleen. Ja miten hyvä mieli tuli eilen, kun se oli käynyt työreissulla Loviisassa ja sanoi, että haluaa viedä minut sinne joku viikonloppu, koska siellä oli niin nättiä ja kaikkea.
On sillä varmaan joku oma merkityksensä, että pyritään pari kertaa vuodessa ainakin karkaamaan kahdestaan Tallinnaan. Se on meidän kaupunkimme, ollut ihan alusta asti. Reilun kuukauden seurustelun jälkeen käytiin siellä ensimmäisen kerran ja sen jälkeen monta monta kertaa.
Haluan ajatella niin, että tässä vaiheessa elämää, kummankin koettua jo ihan tarpeeksi kaikenlaista, tietää mikä kannattaa ja mikä ei.
Tottakai tulee kinaa, riitoja, ylilyöntejä ja itkua. Mutta sekin on vain elämää. Se pitää kestää, jos elää aikoo toisen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti